Hieno kausi on siis saatu vihdoin yhtä hienoon päätökseensä ja nyt on The BBall Bloginkin aika vetäytyä ansaitulle kesälomalle huilaamaan. Näin viimeisenä blogimerkintänä vedän vähän yhteen kauden aikana omalla kohdallani tapahtuneita hetkiä.
Lähtökohdat tähän kauteen eivät omalta osaltani näyttäneet lupaavilta. Viime kesä alkoi nimittäin katastrofaalisissa merkeissä, kun vasemmasta kädestäni katkesi kyynärpään nivelsiteet. Vamma piti minut poissa koriskentiltä kokonaiset kaksi kuukautta. Onneksi sentään jalkojen fysiikkaa pystyi harjoittelemaan ja sen saralla tapahtuikin kesän aikana huomattavaa kehitystä.
Itse Korisliiga-kausi pyörähti omalta osaltani käyntiin Porvoon Tarmon riveissä, jossa ehdin pelata 15 peliä. Tarmon pelit lähtivät käyntiin hieman takkuillen, mutta ensimmäisellä kierroksella napattiin silti ihan kovia voittoja muun muassa Joensuusta vieraissa ja Kouvolasta kotona. Myös oma peli kulki Porvoossa välillä ihan mallikkaasti.
Sitten Porvoon ylle nousi synkkiä pilviä. Seura oli ajautunut pahoihin talousvaikeuksiin ja edessä oli rajuja leikkauksia kustannuksissa. Omalla kohdallani tilanne päätyi lopulta joulutauon aikana tehtyyn ratkaisuun vaihtaa joukkuetta. Ratkaisu ei ollut missään nimessä helppo, sillä viihdyin Porvoossa todella hyvin. Minulla oli joulutauolla muutama seura vaihtoehtona, joissa olisin voinut pelejä jatkaa, mutta Lahti kotikaupunkina ja Namika hienona koripallojoukkueena vei lopulta voiton. Näin jälkiviisaana voin helposti todeta, että enpä olisi voinut enää paremmin seuraani valita.
Lahdessa pääsin pelaamaan tuttujen pelaajien ja tutun valmentajan alaisuuteen. Silti siirtyminen kesken kauden uuteen systeemiin ei ollut mitenkään helppo. Sisäänpääseminen vaati aikansa ja täysin erilaisen pelityylin opetteleminen oli yllättävän hankalaa. Kaikesta huolimatta Lahdessa pelaamiini 25 runkosarjaotteluun sisältyi myös tukku varsin onnistuneita pelejä.
Tilastojen valossa runkosarjani oli yksi urani parhaista: 40 peliä, 14,6 minuuttia per peli, 6,9 pistettä per peli. Heittoprosentit: 2%=48,2, 3%=39,7 ja 1%=71,2. (Näistä siis Porvoossa 15 peliä 18,5 minuuttia, 9,9 pistettä. Lahdessa 25 peliä, 12minuuttia, 5,1 pistettä.)
Pudotuspeleissä roolini kuitenkin kapeni ja joukkueen yltäessä hurjaan vireeseen apuani tarvittiin paljon harvemmin. Muutama hyvä ottelu sentään tuli pleijareissakin pelattua. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö roolini pienentyminen olisi harmittanut. Tottakai olisin halunnut auttaa joukkuettani enemmän. Kyllähän jokainen pelaaja haluaa aina pelata. Mutta yhtä lailla en voi olla kieltämättä, ettenkö olisi ollut samalla iloinen joukkueeni puolesta, joka pelasi kevään mittaan parasta koripalloa ja etenkin parasta puolustusta, jota olen koskaan Suomessa nähnyt. Kevään hienot pudotuspelit tarjosivat siis suurta iloa ja juhlaa, mutta jättivät samalla myös sopivasti pientä intoa hampaankoloon ensi kautta varten. Kesän aikana on tehtävä töitä vielä enemmän, jotta seuraavalla kerralla pudotuspelien startatessa minulla olisi enemmän annettavaa joukkueelleni.
Kausi päättyi siis mestaruuteen, joka tosiaan oli itselleni järjestyksessään toinen urallani. Sain kuluneen kauden aikana myös valmiiksi opintoni Helsingin yliopistossa, joten juhlittavaa riittää. Samalla olen elämässäni pitkästä aikaa tilanteessa, jossa kaikki ovet ovat juuri nyt avoinna. Kommenttiosiossa kysyttiinkin, että mitä aion nyt tehdä urani jatkon suhteen, sillä valmistumisen myötä voisin suunnata myös työelämän puolelle eikä minulla ole vielä sopimusta minkään joukkueen kanssa ensi kaudesta.
Olen kuitenkin itse tällä hetkellä kallistunut siihen suuntaan, että koska viimeiset pari kolme kesää, jotka olen harjoitellut ammattimaisesti, ovat tuottaneet selvää tulosta, olisin vielä innokas näkemään kuinka hyväksi pelaajaksi minun on mahdollista vielä kehittyä. Kroppani on pysynyt hyvin terveenä, eikä kohdalleni ole onneksi osunut pahoja loukkaantumisia. Ja mikä tärkeintä, nautin vielä täysillä koripallosta, joten miksipä en kokeilisi vielä rajojani. Mutta toistaiseksi ensi vuoden suhteen kaikki on siis vielä avoinna. Pitää punnita rauhassa, mikä olisi paras mahdollinen ratkaisu itseni kannalta.
Näin lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia lukijoitani, jotka ovat kulkeneet kanssani läpi tämän pitkän mutta riemukkaan kauden. Yli 60 000 käyntiä sivustolla on hieno luku, joka ei todellakaan ollut mielessäni, kun viime syksynä tätä blogia aloittelin. Se kertoo mielestäni siitä, että Suomessa kyllä riittää koripallosta pitäviä ihmisiä ja maassamme todella on ihan aitoa koripallokulttuuria. Kiitokset myös kaikille kommentteja ja kysymyksiä lähettäneille, suurkiitokset kaikille kuvia tarjonneille loistaville kuvaajille ja iso kiitos kaikille blogihaastatteluissa esiintyneille ihmisille.
Hyvää kesää ja toivottavasti näemme vielä!
perjantai, 22. toukokuuta 2009
keskiviikko, 20. toukokuuta 2009
Korisliiga 2010+
Mestaruutta on nyt juhlittu Lahdessa jo hyvän aikaa ja juhlahumulle ei näy päätöstä vieläkään. Hyvä niin. Onneksi olin sen verran kaukaa viisas, että kirjoitin hyvissä ajoin yhden jutun myös varastoon, juuri tällaisia tilanteita varten.
Näin kauden päätyttyä haluaisinkin siis kääntää katseen hetkeksi tulevaisuuteen. Korisliiga on oman urani aikana kehittynyt sarjana huimasti eteenpäin, mutta silti edelleen monella osa-alueella löytyy varmasti paljon petrattavaa. Niinpä ajattelin koota tänne blogiin muutamia omasta mielestäni tärkeitä kehitämisen kohteita Korisliigan näkövinkkelistä. Tältä Korisliiga voisi siis näyttää vuonna 2010+.
Liigalisenssijärjestelmä
Liigalisenssijärjestelmän merkitys tulee eittämättä kasvamaan lähivuosina. Kuluneella kaudella muutamien seurojen kohdalla ilmenneet taloudelliset vaikeudet herättivät varmasti monen miettimään niitä kriteereitä, joilla liigalisenssit myönnetään. Kukaan ei halua nähdä sellaista kautta, jossa pari joukkuetta joutuu luopumaan leikistä kesken kaiken.
Liigalisenssijärjestelmä on liiton tärkeimpiä työkaluja valvottaessa seurojen tekemisiä. Sen kriteereitä on tiukennettava, mutta oikean linjauksen löytäminen on erittäin haastavaa. On selvää, että seuroilla on erilaiset puitteet ja perinteet tekemisessä. On aivan erilaista pyörittää koripallojoukkuetta pääkaupunkiseudulla kuin esimerkiksi pienillä paikkakunnilla kuten Forssassa tai Uudessakaupungissa. Silti lisenssijärjestelmän on tähdättävä johonkin tiettyyn standardiin, joka voitaisiin vaatia täytettäväksi jokaiselta Korisliigan seuralta.
Itse en näkisi välttämättä huonona asiana, jos paikka Korisliigassa olisi jossain vaiheessa mahdollista lunastaa myös pelkästään taloudellisten puitteiden perusteella, siis ilman kilpailullisia ansioita. Tarkoitan tällä sitä, että jos esimerkiksi Helsingissä tai vaikkapa Turussa päätettäisiin jossain vaiheessa perustaa yksi iso seura, joka saisi taakseen vahvoja taloudellisia tukijoita, en näkisi ongelmana että kyseinen seura saisi aloittaa pelaamisen suoraan Korisliigasta. Tietysti tällöinkin on osattava arvioida, että perustuuko toiminta jatkuvuudelle vai onko kyseessä vain rahalla ostettu tähdenlento.
Juniorityö
Yksi tärkeä tekijä jatkuvuuden kannalta onkin mielestäni seurojen juniorityö. Pitkällä tähtäimellä seurojen tekemä juniorityö olisi ehdottomasti sidottava myös liigalisennsijärjestelmän piiriin. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokaiselta liigajoukkueelta edellytettäisiin jokin tietty määrä junioreita tai junioritoimintaan satsattua taloudellista panosta. Tälläkin kaudella Korisliigassa pelasi muutama seura, jonka juniorityö on vielä pahasti lasten kengissä.
Näkisin myös tärkeänä, että tulevaisuudessa jokaisella Korisliigajoukkueella olisi oltava A-juniorijoukkue A-junnujen SM-sarjassa. Tämä mahdollistaisi lupaavien junioreiden treenata miesten joukkueen mukana, mutta samalla myös kehittää itseään pelaamalla oman ikäistensä parhaimmistoa vastaan. Juniorityön myötä liigajoukkueiden toiminta perustuisikin jatkuvuudelle ja pelaajia olisi tuotettavissa myös itse, sen sijaan että joukkue rakennettaisiin joka vuonna uudelleen ostamalla. Tässäkin kohtaa haasteena on paikkakuntakohtaiset erot. Isoissa kaupungeissa juniorityön tukena on suuremmat massat, pienemmissä kaupungeissa tai kylissä juniorijoukkueisiin on rekrytoitava kaikki kylän nuoret että saataisiin edes 5vs5 pelit pystyyn.
Farmiseuratoiminta
Farmiseuratoiminta on toinen hyödyllinen apuväline nuoria pelaajia kehitettäessä. Olisi ihanteellista, jos jokaisella Korisliigajoukkueella olisi jonakin päivänä oma farmiseuransa tai ainakin yhteistyöseura 1.divisioonassa. Tällöin pelaajia olisi mahdollista kierrättää sarjojen välillä. Lupaavat nuoret pelaajat voisivat treenata Korisliigajoukkueessa, mutta käydä hakemassa pelikokemusta farmiseurasta.
Farmiseuratoiminta voisi tarjota myös jonkinlaista ratkaisua pienten paikkakuntien ongelmiin pelaajapulassa. Kahden lähekkäin olevan pienemmän koriskaupungin on yhteistyötä tekemällä mahdollista tehdä itsestään suurempi tekijä koriskartalla kuin osiensa summa. Se vaatisi vain avarakatseisuutta ja kykyä nähdä yli perinteisten seurarajojen. Esimerkiksi Tampereen ja Nokian välille olisi mahdollista perustaa melko luontainen yhteistyökuvio, mutta miten kahden perinteikkään seuran kunnia antaa periksi liittyä yhteen. Ainakin toistaiseksi siirtyminen BC:stä Pyrintöön on kuulemma ollut rinnastettavissa lähes maanpetokseen.
Kesäliiga
Yksi mielenkiintoinen kokeilu voisi olla järjestää Suomessa oma kesäliiga, johon voisi osallistua niin Korisliiga- kuin 1.divisioonajoukkueitakin. Näkisin kesäliigan hyvänä paikkana erityisesti nuoremmille pelaajille näyttää taitojaan Korisliigan valmentajille. Toki myös muutama vanhempi peluri saattaisi innostua pelaamaan kesäliigaa, sillä onhan pelaaminen aina hauskempi tapa pitää itsensä kunnossa kuin harjoittelu ja juoksuradalla hikoilu.
Suomeen on myös viime vuosina tullut kesäisin monia amerikkalaispelaajia näytille, useimmat jopa omaan laskuun, joten kesäliiga voisi tarjota myös heille paikan osoittaa kykynsä. Uskoisin, että Suomen oma kesäliiga voisi kerätä jopa melko paljon suosiota juuri työpaikkaa etsivien amerikkalaisvahvistusten keskuudessa, sillä käsittääkseni muista Pohjoismaista ei tällaista liigaa vielä löydy.
Paras tapa järjestää kesäliiga olisi luultavasti jonkinlainen turnausmuotoinen ratkaisu, jossa joukkueet pelaisivat yhtenä valittuna viikkona useamman pelin, ehkä jopa muutaman pelin päivässä. Suurimpana haasteena kesäliigan järjestämiselle näen luonnollisesti resurssipulan sekä seurojen halukkuuden lähteä kokeilemaan jotain uutta.
Seurojen tiedottaminen
Tätä asiaa sivuttiinkin jo kauden aikana. Näkisin mielelläni, että seurat uskaltaisivat lähteä panostamaan myös viestintään ja markkinointiin. Etenkin internetin käyttöä olisi hyödynnettävä paljon rohkeammin. Videoitavat pelaajahaastattelut ja highlightit peleistä eivät vaatisi vielä kovin suuria taloudellisia panostuksia, mutta toisivat aivan uudenlaisen ulottuvuuden seuran näkyvyyteen fanien näkökulmasta. Esimerkiksi Namika Lahden nettisivuilta ennen toista finaalipeliä löytynyt ennakkotunnelmia nostattanut video oli erittäin onnistunut kokeilu.
Myös kokonaisten pelien lähettäminen nettisivuilla ei olisi poissuljettua, sillä jokainen Korisliiga-peli videoidaan. Karkkilahan on onnistunut tarjoamaan kyseistä palvelua jo useamman vuoden ajan. Tällaisten palvelujen kautta seurojen olisi myös mahdollista kerätä pientä lisätuloa, myymällä sponsorin mainoksia nettivideoihin tai mahdollisesti myymällä oikeuden seurata kaikkia joukkueen kotipelejä internetin välityksellä. Myös liiton internetsivujen toivoisi hiljalleen siirtyvän 2000-luvun puolelle ja ottavan edes hitusen mallia nba.comista. Olisi esimerkiksi ihanteellista, että liiton sivuilta löytyisi tulevaisuudessa Top 5 Hihglightit jokaiselta pelikierrokselta.
Baltian liiga
Tänä vuonna jokainen seura pysytteli visusti Suomen maan rajojen sisällä, eikä haasteita uskallettu lähteä hakemaan ulkomailta. Kysymys on ennen kaikkea ollut rahasta. Ulkomaille lähtemisestä on kantautunut paljon pelottavia huhuja monen seuran puolelta, viimeisimpänä lähellä konkurssia käynyt Lappeenranta. Itse kannustaisin kuitenkin yhä edelleen suomalaisia seuroja pyrkimään osallistumaan myös maan ulkopuolisiin sarjoihin, vain sillä tavalla voimme näyttää epäilevälle Suomen kansalle, että myös täällä osataan pelata koripalloa.
Yhtenä yrittämisen arvoisena ideana näkisin osallistumisen Baltian liigaan, jossa pelataan erittäin hyvää koripalloa ja ihan kiven heiton päässä, joten myös taloudellisten menojen pitäisi vielä pysytellä melko kestettävissä lukemissa. Tasollisesti Suomen parhaat joukkueet pystyisivät tuohon liigaan osallistumaan, jos eivät nyt ehkä Elitedivisioniin, niin ainakin ruotsalaisten tavoin Challenge Cupin -tasolle. Mutta riittääkö meiltä halua ja uskallusta, ja toisaalta, kelpuuttaako Baltian liiga meidät?
Korisliigan pelikäytännöt:
Sitten on olemassa lukuisa joukko itse liigan käytäntöihin liittyviä parannusehdotuksia.
1.Tärkeimpänä niistä näkisin runkosarjan pelimäärän vähentämisen. Korisliigan runkosarjassa pelataan hurjat 44 peliä, joka on määrältään aivan Euroopan kärkeä, ellei jopa kärjessä. Tuo määrä on mielestäni aivan liikaa sarjaan, jonka ammattimaisuuden puitteet eivät vielä tue riittävästi ammattimaista pelaamista. Sopiva määrä olisi mielestän jossain 32-36 pelin välimaastossa. Sen sijaan playoffs -pelien määrää olisi mielestäni Korisliigassa mahdollista hyvinkin lisätä. Välierät ja finaalit voitaisiin hyvin pelata 4 voiton säännöllä.
2.Runkosarjapelien vähentäminen nostaa tietysti esille kysymyksen joukkueiden lukumääristä, sillä 12 joukkueen sarjaa on vaikea sovittaa pienemmälle pelimäärälle. Kaksinkertainen sarja tarkoittaisi vain 22 peliä ja kolminkertaisessa sarjassa vieras- ja kotipelit eivät pysy tasapainossa. Joidenkin mielestä Korisliigan joukkueiden määrää olisikin pudotettava 10:een, jolloin nelinkertaisella sarjalla pelien määrä olisi 36.
Itse en kuitenkaan lähtisi vähentämään Korisliiga -joukkueiden määrää. Kulunut kausi osoitti, että Suomessa on mahdollista pelata hyvätasoista koripalloa 12 joukkueen voimin. Jokaiseen joukkueeseen riittää kyllä tarpeeksi hyviä kotimaisia pelaajia. Isompana ongelmana näkisinkin taloudelliset tekijät. Jokaisen 12 seuran talouasioiden on oltava kunnossa.
Pelien organisoimiseen koittaisinkin etsiä jotain uudenlaista ratkaisua, jolla pelien määrää voitaisiin vähentää, mutta säilyttää silti tasapaino vieras- ja kotipelaamisessa. Mallia voitaisiin katsoa vaikkapa Ruotsin puolelta, jossa kolminkertaisen sarjan kaksi ensimmäistä kierrosta sanelee sen, miten kolmas kierros pelataan. Tämä nostaisi samalla myös runkosarjan kahden ensimmäisen kierroksen mielenkiintoa.
3.Korisliigan ulkomaalaiskiintiö herättää aina paljon voimakkaita mielipiteitä molempiin suuntiin. Aiheesta käytiin tulista keskustelua myös tämän kauden aikana. Itse näkisin nyt parhaana ratkaisuna rauhoittaa tilanne ja pyrkiä tämänkin säännön osalta jatkuvuuteen, jolloin seurojen on mahdollista rakentaa joukkueitaan pidemmällä aikavälillä kuin vain yksi kausi kerrallaan. Toisin sanoen pitäisin ulkomaalaiskiintiön nyt kolmessa ja säilyttäisin sen vakiona vaikkapa seuraavat viisi vuotta, jonka jälkeen asiaa voitaisiin pohtia uudelleen. Kolme ulkomaalaisvahvistusta tarjoaa seuroille tarpeeksi vaihtoehtoja etsiä joukkueeseensa sopivia palasia, mutta takaa samalla myös sen, että kotimaisetkin pelaajat pääsevät nousemaan esiin.
4. Neljäntenä käytäntönä näkisin Korisliigan ammattimaisuuden yleisen kehittämisen. Tämä on enemmänkin eräänlainen koko ajan taustalla kummitteleva tavoite, kuin yksittäinen päätettävissä oleva ratkaisu. Ammattimaisuuden pitäisi kulkea läpi liigan eri tasojen. Se koskee niin valmennusta, pelaajia ja harjoittelua, harjoitusolosuhteiden kehittämistä, pelaajien huoltoon satsaamista kuin tuomareita ja liiton tarjoamia puitteita sekä peliareenoitakin. En esimerkiksi pistäisi ollenkaan pahakseni, jos Korisliigaa pelattaisiin ensi kaudella yhdellä ainoalla yhteisesti sovitulla pallomallilla (kunhan se ei ole Wilsonin Solution, Joensuu ja Kotka Huom!!!). Tai että kaikilla Korisliigan joukkueilla olisi samanmalliset ja -merkkiset peliasut, joissa siis vain värit ja mainokset vaihtuisivat. Tämä edellyttäisi tietenkin siis yhteisen ison sponsorin neuvottelemista koko Korisliigalle.
Nämä ovat siis erikorkuisia askeleita kohti ammattimaisempaa ja uskottavampaa Korisliigabrändiä. Kaikkea ei tietenkään voida muuttaa hetkessä. Esimerkiksi yhteisen pallomallin käyttö on ratkaistavissa vielä melko pienen mittakaavan työllä, kun taas jokaisen seuran järjestämä lihashuolto pelaajilleen tai tuomareiden ammattimaistaminen ovat ison perspektiivin asioita, jotka vaativat onnistuakseen paitsi paljon työtä myös taloudellisten resurssien kasvua.
Korisliigan brändi
Sitten päästäänkin tämän tulevaisuuden visioinnin viimeiseen kohtaan. Näen erittäin tärkeänä, että Korisliigaa kehitetään jatkuvasti myös brändinä. Se koostuu paitsi hyvistä teoista myös hyvästä viestinnästä. Jokainen pienikin edellämainittu edistysaskel tekee Korisliigan brändistä hiukan eheämmän, mutta samalla sitä brändiä on myös osattava viestiä ja markkinoida yleisölle ja medialle. Tässä työssä näen Korisliigan tarvitsevan ehkä kaikkein eniten uutta lähestymistapaa.
Korisliiga ei saa vain pyrkiä säilyttämään huteraa paikkaansa maamme kolmanneksi suosituimpana joukkuelajin liigana jalkapallon ja jääkiekon takana. Sen sijaan sen on aktiivisesti pyrittävä haastamaan nämä kaksi lajia, eikä tyytyä pelkästään pitämään takanaan selän takaa kurkkivia salibandya ja lentopalloa. Ja koska jalkapallokausi pelataan pääosin kesällä, kun korispelit eivät ole enää käynnissä, olisi Korisliigan pyrittävä haastamaan erityisesti jääkiekon asema. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä jääkiekko nauttii tällä hetkellä maamme seuratuimpana lajina herranpäivistä.
Korisliigan ja lajiliiton onkin mietittävä nyt tarkkaan millaisella strategialla koripalloa tullaan lähitulevaisuudessa kehittämään ja ennen kaikkea millaisena ja miten sitä markkinoidaan. Yksi tärkeä kysymys päättäjille on mielestäni se, että mitä sellaista koripallolla on tarjottavana yleisölle, mitä jääkiekolla ei ole.
Tulevien EM-karsintojen markkinoinnissa on jo selvästi yrittämisen makua ja samanlaista yritystä kaivattaisiin nyt myös Korisliigan brändin rakentamiseksi. Tietenkin tässäkin yhteydessä törmätään melko pikaisesti resurssikysymykseen. Mainostila maksaa ja useinpa vielä melko paljon. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että Korisliigan brändistrategia olisi mietitty huolella ja tarkkaan. Yhtään roposta ei ole varaa heittää hukkaan.
Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Ja itse uskon vahvasti, että suomikoris jatkaa kehittymistään yhä edelleen. Babysteps, niin kuin on tapana sanoa.
Näin kauden päätyttyä haluaisinkin siis kääntää katseen hetkeksi tulevaisuuteen. Korisliiga on oman urani aikana kehittynyt sarjana huimasti eteenpäin, mutta silti edelleen monella osa-alueella löytyy varmasti paljon petrattavaa. Niinpä ajattelin koota tänne blogiin muutamia omasta mielestäni tärkeitä kehitämisen kohteita Korisliigan näkövinkkelistä. Tältä Korisliiga voisi siis näyttää vuonna 2010+.
Liigalisenssijärjestelmä
Liigalisenssijärjestelmän merkitys tulee eittämättä kasvamaan lähivuosina. Kuluneella kaudella muutamien seurojen kohdalla ilmenneet taloudelliset vaikeudet herättivät varmasti monen miettimään niitä kriteereitä, joilla liigalisenssit myönnetään. Kukaan ei halua nähdä sellaista kautta, jossa pari joukkuetta joutuu luopumaan leikistä kesken kaiken.
Liigalisenssijärjestelmä on liiton tärkeimpiä työkaluja valvottaessa seurojen tekemisiä. Sen kriteereitä on tiukennettava, mutta oikean linjauksen löytäminen on erittäin haastavaa. On selvää, että seuroilla on erilaiset puitteet ja perinteet tekemisessä. On aivan erilaista pyörittää koripallojoukkuetta pääkaupunkiseudulla kuin esimerkiksi pienillä paikkakunnilla kuten Forssassa tai Uudessakaupungissa. Silti lisenssijärjestelmän on tähdättävä johonkin tiettyyn standardiin, joka voitaisiin vaatia täytettäväksi jokaiselta Korisliigan seuralta.
Itse en näkisi välttämättä huonona asiana, jos paikka Korisliigassa olisi jossain vaiheessa mahdollista lunastaa myös pelkästään taloudellisten puitteiden perusteella, siis ilman kilpailullisia ansioita. Tarkoitan tällä sitä, että jos esimerkiksi Helsingissä tai vaikkapa Turussa päätettäisiin jossain vaiheessa perustaa yksi iso seura, joka saisi taakseen vahvoja taloudellisia tukijoita, en näkisi ongelmana että kyseinen seura saisi aloittaa pelaamisen suoraan Korisliigasta. Tietysti tällöinkin on osattava arvioida, että perustuuko toiminta jatkuvuudelle vai onko kyseessä vain rahalla ostettu tähdenlento.
Juniorityö
Yksi tärkeä tekijä jatkuvuuden kannalta onkin mielestäni seurojen juniorityö. Pitkällä tähtäimellä seurojen tekemä juniorityö olisi ehdottomasti sidottava myös liigalisennsijärjestelmän piiriin. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokaiselta liigajoukkueelta edellytettäisiin jokin tietty määrä junioreita tai junioritoimintaan satsattua taloudellista panosta. Tälläkin kaudella Korisliigassa pelasi muutama seura, jonka juniorityö on vielä pahasti lasten kengissä.
Näkisin myös tärkeänä, että tulevaisuudessa jokaisella Korisliigajoukkueella olisi oltava A-juniorijoukkue A-junnujen SM-sarjassa. Tämä mahdollistaisi lupaavien junioreiden treenata miesten joukkueen mukana, mutta samalla myös kehittää itseään pelaamalla oman ikäistensä parhaimmistoa vastaan. Juniorityön myötä liigajoukkueiden toiminta perustuisikin jatkuvuudelle ja pelaajia olisi tuotettavissa myös itse, sen sijaan että joukkue rakennettaisiin joka vuonna uudelleen ostamalla. Tässäkin kohtaa haasteena on paikkakuntakohtaiset erot. Isoissa kaupungeissa juniorityön tukena on suuremmat massat, pienemmissä kaupungeissa tai kylissä juniorijoukkueisiin on rekrytoitava kaikki kylän nuoret että saataisiin edes 5vs5 pelit pystyyn.
Farmiseuratoiminta
Farmiseuratoiminta on toinen hyödyllinen apuväline nuoria pelaajia kehitettäessä. Olisi ihanteellista, jos jokaisella Korisliigajoukkueella olisi jonakin päivänä oma farmiseuransa tai ainakin yhteistyöseura 1.divisioonassa. Tällöin pelaajia olisi mahdollista kierrättää sarjojen välillä. Lupaavat nuoret pelaajat voisivat treenata Korisliigajoukkueessa, mutta käydä hakemassa pelikokemusta farmiseurasta.
Farmiseuratoiminta voisi tarjota myös jonkinlaista ratkaisua pienten paikkakuntien ongelmiin pelaajapulassa. Kahden lähekkäin olevan pienemmän koriskaupungin on yhteistyötä tekemällä mahdollista tehdä itsestään suurempi tekijä koriskartalla kuin osiensa summa. Se vaatisi vain avarakatseisuutta ja kykyä nähdä yli perinteisten seurarajojen. Esimerkiksi Tampereen ja Nokian välille olisi mahdollista perustaa melko luontainen yhteistyökuvio, mutta miten kahden perinteikkään seuran kunnia antaa periksi liittyä yhteen. Ainakin toistaiseksi siirtyminen BC:stä Pyrintöön on kuulemma ollut rinnastettavissa lähes maanpetokseen.
Kesäliiga
Yksi mielenkiintoinen kokeilu voisi olla järjestää Suomessa oma kesäliiga, johon voisi osallistua niin Korisliiga- kuin 1.divisioonajoukkueitakin. Näkisin kesäliigan hyvänä paikkana erityisesti nuoremmille pelaajille näyttää taitojaan Korisliigan valmentajille. Toki myös muutama vanhempi peluri saattaisi innostua pelaamaan kesäliigaa, sillä onhan pelaaminen aina hauskempi tapa pitää itsensä kunnossa kuin harjoittelu ja juoksuradalla hikoilu.
Suomeen on myös viime vuosina tullut kesäisin monia amerikkalaispelaajia näytille, useimmat jopa omaan laskuun, joten kesäliiga voisi tarjota myös heille paikan osoittaa kykynsä. Uskoisin, että Suomen oma kesäliiga voisi kerätä jopa melko paljon suosiota juuri työpaikkaa etsivien amerikkalaisvahvistusten keskuudessa, sillä käsittääkseni muista Pohjoismaista ei tällaista liigaa vielä löydy.
Paras tapa järjestää kesäliiga olisi luultavasti jonkinlainen turnausmuotoinen ratkaisu, jossa joukkueet pelaisivat yhtenä valittuna viikkona useamman pelin, ehkä jopa muutaman pelin päivässä. Suurimpana haasteena kesäliigan järjestämiselle näen luonnollisesti resurssipulan sekä seurojen halukkuuden lähteä kokeilemaan jotain uutta.
Seurojen tiedottaminen
Tätä asiaa sivuttiinkin jo kauden aikana. Näkisin mielelläni, että seurat uskaltaisivat lähteä panostamaan myös viestintään ja markkinointiin. Etenkin internetin käyttöä olisi hyödynnettävä paljon rohkeammin. Videoitavat pelaajahaastattelut ja highlightit peleistä eivät vaatisi vielä kovin suuria taloudellisia panostuksia, mutta toisivat aivan uudenlaisen ulottuvuuden seuran näkyvyyteen fanien näkökulmasta. Esimerkiksi Namika Lahden nettisivuilta ennen toista finaalipeliä löytynyt ennakkotunnelmia nostattanut video oli erittäin onnistunut kokeilu.
Myös kokonaisten pelien lähettäminen nettisivuilla ei olisi poissuljettua, sillä jokainen Korisliiga-peli videoidaan. Karkkilahan on onnistunut tarjoamaan kyseistä palvelua jo useamman vuoden ajan. Tällaisten palvelujen kautta seurojen olisi myös mahdollista kerätä pientä lisätuloa, myymällä sponsorin mainoksia nettivideoihin tai mahdollisesti myymällä oikeuden seurata kaikkia joukkueen kotipelejä internetin välityksellä. Myös liiton internetsivujen toivoisi hiljalleen siirtyvän 2000-luvun puolelle ja ottavan edes hitusen mallia nba.comista. Olisi esimerkiksi ihanteellista, että liiton sivuilta löytyisi tulevaisuudessa Top 5 Hihglightit jokaiselta pelikierrokselta.
Baltian liiga
Tänä vuonna jokainen seura pysytteli visusti Suomen maan rajojen sisällä, eikä haasteita uskallettu lähteä hakemaan ulkomailta. Kysymys on ennen kaikkea ollut rahasta. Ulkomaille lähtemisestä on kantautunut paljon pelottavia huhuja monen seuran puolelta, viimeisimpänä lähellä konkurssia käynyt Lappeenranta. Itse kannustaisin kuitenkin yhä edelleen suomalaisia seuroja pyrkimään osallistumaan myös maan ulkopuolisiin sarjoihin, vain sillä tavalla voimme näyttää epäilevälle Suomen kansalle, että myös täällä osataan pelata koripalloa.
Yhtenä yrittämisen arvoisena ideana näkisin osallistumisen Baltian liigaan, jossa pelataan erittäin hyvää koripalloa ja ihan kiven heiton päässä, joten myös taloudellisten menojen pitäisi vielä pysytellä melko kestettävissä lukemissa. Tasollisesti Suomen parhaat joukkueet pystyisivät tuohon liigaan osallistumaan, jos eivät nyt ehkä Elitedivisioniin, niin ainakin ruotsalaisten tavoin Challenge Cupin -tasolle. Mutta riittääkö meiltä halua ja uskallusta, ja toisaalta, kelpuuttaako Baltian liiga meidät?
Korisliigan pelikäytännöt:
Sitten on olemassa lukuisa joukko itse liigan käytäntöihin liittyviä parannusehdotuksia.
1.Tärkeimpänä niistä näkisin runkosarjan pelimäärän vähentämisen. Korisliigan runkosarjassa pelataan hurjat 44 peliä, joka on määrältään aivan Euroopan kärkeä, ellei jopa kärjessä. Tuo määrä on mielestäni aivan liikaa sarjaan, jonka ammattimaisuuden puitteet eivät vielä tue riittävästi ammattimaista pelaamista. Sopiva määrä olisi mielestän jossain 32-36 pelin välimaastossa. Sen sijaan playoffs -pelien määrää olisi mielestäni Korisliigassa mahdollista hyvinkin lisätä. Välierät ja finaalit voitaisiin hyvin pelata 4 voiton säännöllä.
2.Runkosarjapelien vähentäminen nostaa tietysti esille kysymyksen joukkueiden lukumääristä, sillä 12 joukkueen sarjaa on vaikea sovittaa pienemmälle pelimäärälle. Kaksinkertainen sarja tarkoittaisi vain 22 peliä ja kolminkertaisessa sarjassa vieras- ja kotipelit eivät pysy tasapainossa. Joidenkin mielestä Korisliigan joukkueiden määrää olisikin pudotettava 10:een, jolloin nelinkertaisella sarjalla pelien määrä olisi 36.
Itse en kuitenkaan lähtisi vähentämään Korisliiga -joukkueiden määrää. Kulunut kausi osoitti, että Suomessa on mahdollista pelata hyvätasoista koripalloa 12 joukkueen voimin. Jokaiseen joukkueeseen riittää kyllä tarpeeksi hyviä kotimaisia pelaajia. Isompana ongelmana näkisinkin taloudelliset tekijät. Jokaisen 12 seuran talouasioiden on oltava kunnossa.
Pelien organisoimiseen koittaisinkin etsiä jotain uudenlaista ratkaisua, jolla pelien määrää voitaisiin vähentää, mutta säilyttää silti tasapaino vieras- ja kotipelaamisessa. Mallia voitaisiin katsoa vaikkapa Ruotsin puolelta, jossa kolminkertaisen sarjan kaksi ensimmäistä kierrosta sanelee sen, miten kolmas kierros pelataan. Tämä nostaisi samalla myös runkosarjan kahden ensimmäisen kierroksen mielenkiintoa.
3.Korisliigan ulkomaalaiskiintiö herättää aina paljon voimakkaita mielipiteitä molempiin suuntiin. Aiheesta käytiin tulista keskustelua myös tämän kauden aikana. Itse näkisin nyt parhaana ratkaisuna rauhoittaa tilanne ja pyrkiä tämänkin säännön osalta jatkuvuuteen, jolloin seurojen on mahdollista rakentaa joukkueitaan pidemmällä aikavälillä kuin vain yksi kausi kerrallaan. Toisin sanoen pitäisin ulkomaalaiskiintiön nyt kolmessa ja säilyttäisin sen vakiona vaikkapa seuraavat viisi vuotta, jonka jälkeen asiaa voitaisiin pohtia uudelleen. Kolme ulkomaalaisvahvistusta tarjoaa seuroille tarpeeksi vaihtoehtoja etsiä joukkueeseensa sopivia palasia, mutta takaa samalla myös sen, että kotimaisetkin pelaajat pääsevät nousemaan esiin.
4. Neljäntenä käytäntönä näkisin Korisliigan ammattimaisuuden yleisen kehittämisen. Tämä on enemmänkin eräänlainen koko ajan taustalla kummitteleva tavoite, kuin yksittäinen päätettävissä oleva ratkaisu. Ammattimaisuuden pitäisi kulkea läpi liigan eri tasojen. Se koskee niin valmennusta, pelaajia ja harjoittelua, harjoitusolosuhteiden kehittämistä, pelaajien huoltoon satsaamista kuin tuomareita ja liiton tarjoamia puitteita sekä peliareenoitakin. En esimerkiksi pistäisi ollenkaan pahakseni, jos Korisliigaa pelattaisiin ensi kaudella yhdellä ainoalla yhteisesti sovitulla pallomallilla (kunhan se ei ole Wilsonin Solution, Joensuu ja Kotka Huom!!!). Tai että kaikilla Korisliigan joukkueilla olisi samanmalliset ja -merkkiset peliasut, joissa siis vain värit ja mainokset vaihtuisivat. Tämä edellyttäisi tietenkin siis yhteisen ison sponsorin neuvottelemista koko Korisliigalle.
Nämä ovat siis erikorkuisia askeleita kohti ammattimaisempaa ja uskottavampaa Korisliigabrändiä. Kaikkea ei tietenkään voida muuttaa hetkessä. Esimerkiksi yhteisen pallomallin käyttö on ratkaistavissa vielä melko pienen mittakaavan työllä, kun taas jokaisen seuran järjestämä lihashuolto pelaajilleen tai tuomareiden ammattimaistaminen ovat ison perspektiivin asioita, jotka vaativat onnistuakseen paitsi paljon työtä myös taloudellisten resurssien kasvua.
Korisliigan brändi
Sitten päästäänkin tämän tulevaisuuden visioinnin viimeiseen kohtaan. Näen erittäin tärkeänä, että Korisliigaa kehitetään jatkuvasti myös brändinä. Se koostuu paitsi hyvistä teoista myös hyvästä viestinnästä. Jokainen pienikin edellämainittu edistysaskel tekee Korisliigan brändistä hiukan eheämmän, mutta samalla sitä brändiä on myös osattava viestiä ja markkinoida yleisölle ja medialle. Tässä työssä näen Korisliigan tarvitsevan ehkä kaikkein eniten uutta lähestymistapaa.
Korisliiga ei saa vain pyrkiä säilyttämään huteraa paikkaansa maamme kolmanneksi suosituimpana joukkuelajin liigana jalkapallon ja jääkiekon takana. Sen sijaan sen on aktiivisesti pyrittävä haastamaan nämä kaksi lajia, eikä tyytyä pelkästään pitämään takanaan selän takaa kurkkivia salibandya ja lentopalloa. Ja koska jalkapallokausi pelataan pääosin kesällä, kun korispelit eivät ole enää käynnissä, olisi Korisliigan pyrittävä haastamaan erityisesti jääkiekon asema. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä jääkiekko nauttii tällä hetkellä maamme seuratuimpana lajina herranpäivistä.
Korisliigan ja lajiliiton onkin mietittävä nyt tarkkaan millaisella strategialla koripalloa tullaan lähitulevaisuudessa kehittämään ja ennen kaikkea millaisena ja miten sitä markkinoidaan. Yksi tärkeä kysymys päättäjille on mielestäni se, että mitä sellaista koripallolla on tarjottavana yleisölle, mitä jääkiekolla ei ole.
Tulevien EM-karsintojen markkinoinnissa on jo selvästi yrittämisen makua ja samanlaista yritystä kaivattaisiin nyt myös Korisliigan brändin rakentamiseksi. Tietenkin tässäkin yhteydessä törmätään melko pikaisesti resurssikysymykseen. Mainostila maksaa ja useinpa vielä melko paljon. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että Korisliigan brändistrategia olisi mietitty huolella ja tarkkaan. Yhtään roposta ei ole varaa heittää hukkaan.
Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Ja itse uskon vahvasti, että suomikoris jatkaa kehittymistään yhä edelleen. Babysteps, niin kuin on tapana sanoa.
lauantai, 16. toukokuuta 2009
Mestaruus!!!!
Namika Lahden koko joukkue kiittää kaikkia kannattajiaan ja fanejaan uskomattomasta kaudesta. Terveiset bussista, torilla tavataan. Oi Lahti On!!!
Photo by Matti O. Koskinen
Photo by Matti O. Koskinen
torstai, 14. toukokuuta 2009
Finaalitunnelmia
Blogin kommenttiosioon tuli muutama pyyntö, että kirjoittaisin hieman Namika Lahden tunnelmia näin finaalien hulinassa. Joten tässä siis torstain finaalipäivä sellaisena kuin minä sen näin. Kiitokset myös Ville Vuoriselle hienoista kuvista.
Photo By Ville Vuorinen
Aamu 9.00-12.00
Herätyskello hälyttää minut torstaiaamuna hereille tuttuun tapaan kello yhdeksän. Sää ulkona näyttää oikein hyvältä päivältä Katajan kaatamiseksi. Ylösnouseminen vie kuitenkin jo pitkän koripallouran tehneeltä mieheltä tavallista kauemmin, jäseniä kolottaa ja koko pudotuspelien ajan häirinnyt jalkapohjan jänteen tulehdus vihoittelee ikävästi. Pikkuveljeni Samin varmistussoitto, että olen varmasti hereillä ja tulemassa hakemaan hänet aamutreeneihin pakottaa kuitenkin lopulta nousemaan jalkeille. Treeneistä myöhästymisestä on määrätty sakko joukkueen kassaan ja haluan pitää sakkotilini nollilla kauden loppuun asti.
Joten muroja, jogurttia ja tuoremehua aamupalaksi, sitten harkkakamat kasaan ja treeneihin. Matkalla noukin kyytiin Samin lisäksi myös Jason Conleyn. Jason vaikuttaa aamulla yllättävän rennolta siihen nähden, että yleensä mies on ennen tärkeitä pelejä joukkueen pahimpia jännittäjiä. Autossa kuullaan tuttuun tyyliin Jasonin räppäystä ja veljesten kinastelua.
Aamutreenit ovat siis jäähallilla, johon joukkue on ehtinyt tutustua jo koko alkuviikon. Silti korit tuntuvat vielä hieman vierailta. Kovat raudat ja avara halli vaatiivat aikansa tottua. Itseäni haittaa erityisesti jäähallin kylmyys. Vaikka hallissa ei enää olekaan jäätä, on lämpötila huomattavasti Urkkia alhaisempi. Lämmittelyyn vaaditaan siis normaalia enemmän tempoa ja aikaa.
Kurtis Rice pistää aamutreenien ajaksi oman kokoelma-CD:nsä soimaan hallin stereoista, joten tunnin heittotreenit kuluvat tuoreimpien amerikkalaisten rap-biisien tahdissa. Erityisesti Ray Nixon näyttää syttyvän musiikin tuomaan tunnelmaan. Miehen aamutreenit kuluvat enimmäkseen tanssiliikkeitä väännellen ja biisien mukana räpätessä, mutta sellainen Ray on ollut koko kauden.
Valmentaja Toiviainen sanoo aamutreenien alkuun muutaman rohkaisevan sanan joukkueelle, jonka jälkeen jokainen saa käyttää tunnin vuoron miten parhaakseen näkee. Vesa Mäkäläinen ja Jari Vanttajakin ovat palanneet viikolla vaivanneen flunssansa jälkeen treeneihin. Useimmat pelaajat heittelevät kevyesti ja venyttelevät. Itse otan puoli tuntia heittoja kuljetuksesta ja venyttelen sitten parikymmentä minuuttia.
Aamutreenien loppupuolella touhu menee jälleen kerran heittokilpailuiksi, joita otetaan joka puolelta kenttää, keskiympyrästä, lattiamainosten kohdalta ja myös vaihtopenkiltä istuen. Toisessa päässä nuorin Pekkola eli Ville ja Erno Johansson ottavat toisistaan mittaa 1vs1 pelin muodossa. Mäkäläisen Vesa on koko kauden ajan hehkuttanut Ernon 1vs1 -taitoja ja kuuluttanut moneen kertaan että Ernoa ei voita kukaan. Tänä aamuna Ville näyttää kuitenkin pärjäävän hyvin ja peli menee tiukaksi, jolloin kaikkien huomio kääntyy tähän eeppiseen kaksinkamppailuun. Vesku huutelee kentän laidalta kannustushuutoja Ernolle. Me muut kannustamme Villeä.
Aivan pelin loppuhetkillä Vesku on jo innostunut lähes fanaattisuuden tasolle. Ville johtaa peliä ja Ernon legendaarinen häviö näyttää uhkaavalta. Pallo on Villellä, me muut huutelemme neuvoja. Juuri sillä hetkellä, kun Villen ratkaiseva heitto lähtee käsistä kolmosen kaaren takaa, Vesku sulkee silmänsä jännityksestä ja yrittää istuutua takaisin vaihtopenkille. Mies istahtaa kuitekin jollain ihmeen kaupalla ohitse ja samalla, kun Villen voittoheitto sujahtaa sisään, Vesku kaatuu tuolinsa kanssa rymisten selälleen hallin lattialle. Koko joukkue räjähtää nauruun, joka täyttää koko suuren jäähallin. Vesku manailee naama punaisena Ernon pelaamista ja uskoo kohtalon töytäisseen hänet kumoon Villen voiton takia. Tällaista meno on lahtelaisissa aamutreeneissä.
Joukkueen fiilis aamutreenien perusteella vaikuttaa siis hyvältä ja rennolta. Illan pelistä ei sen kummemmin puhuta, vaan jutut kiertelevät kaikissa muissa mahdollisissa aiheissa. Aamutreenien jälkeen joukkue suuntaa Urheilutalolle nauttimaan lounasta. Urkki-Cafen hyvä haltiatar ja koko joukkueen äitihahmo Jaana on jälleen kerran loihtinut perinteikkään pelipäivän nuudelikana-annoksen. Vanha namikalainen sanonta kuuluu, että hyvä lounas on jo puoli voittoa. Lahdessa se pitää usein paikkansa.
Iltapäivä 12.00-17.00
Peliä edeltävä iltapäivä kuluu yleensä rentoutuessa ja levätessä. Yritän olla ajattelematta liikaa illan peliä. Kaikki mahdollinen valmistautuminen on jo tehty, joten liika ajattelu saa aikaan vain hermostumista. Niinpä katselen yleensä ennen pelejä jonkin leffan ja otan hieman alle tunnin mittaiset päiväunet. Niin tälläkin kertaa. Finaalipäivä näyttää kuitenkin poikkeavan tavallisesta pelipäivästä, sillä puhelin käy koko ajan kuumana, kun kaverit ja tutut soittelevat viime hetken kuulumisia. Lippujakin pitää sumplia eri osoitteisiin. Kello kahdelta joudun pistämään koko puhelimen kiinni, että saisin hetken nukkua rauhassa. Lippujakaan ei ole enää jaettavaksi.
Kolmen maissa herään toista kertaa tänään herätyskelloon. Nyt nouseminen ei ole enää niin vaikeaa. Syön vähän välipalaa ja huomaan samalla, että pieni jännityksen tunne on nukkuessa hiipinyt vatsan pohjalle. Se on vain hyvä merkki. Siitä tietää, että illan ottelussa on kaikki pelissä.
Puoli viiden aikoihin käyn läpi tutun aktiivisen venyttelytuokioni. Sen päälle teen vielä kymmenen minuuttia kestävän rentoutumis- ja keskittymisharjoituksen. Vaikka oma panokseni on finaalipeleissä jäänyt toistaiseksi toivomaani pienemmäksi, se ei vähennä valmistautumistani peliin. Pidän huolen siitä, että olen valmis silloin kun joukkue tarvitsee apuani.
Viideltä nappaan pelikengät mukaan ja kävelen asuntoni eteen odottelemaan Samia, jonka pitäsi vuorostaan ottaa minut kyytiin. Ja sitten jäähallille. Autossa manaillaan vielä kerran sitä, että miksi finaalien otteluohjelma on suunniteltu näin huonosti. Ilmeisesti television sanelemana ensimmäisen ja toisen finaalin välillä on peräti viisi päivää. Me lahtelaiset olisimme mieluummin pelanneet pelit vaikka peräkkäisinä päivinä. Välipäivät antoivat Katajalle aivan liikaa aikaa yrittää keksiä uusia keinoja puolustuksemme rikkomiseksi.
Game Time 17.00-21.00
Pelicansin isossa pukukopissa raikuu räp-musiikki täysillä. Kopin keskellä oleva dexal-kone täytetään voimajuomalla ja kaikki pukevat kamojaan omaan tahtiin. Sponsoreilta on tullut myös yllättäviä lahjoja näin finaalien alla. Koko kauden poissaolollaan loistaneet lämmittelypaidat ilmestyvätkin nyt yhtäkkiä pukuhuoneen lattialle. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Mäkäläisen Veskulle tarjottiin vielä ennen peliä henkilökohtaista sponsorisopimusta. Se selittänee kaikille kummastelijoille miksi Veskun vasempaan käteen oli ilmestynyt valkoinen shooting-sleeve. Veskun huolena oli lähinnä se, että aiheuttaako uusi käsivaate huonoa onnea. Lopulta mies kuitenkin päätyy käyttämään sitä.
Alkulämmittely etenee normaalia rutiinia noudattaen. Aluksi vähän omaa aikaa heittämiselle ja pallotuntuman hakemiselle, sitten porukalla koordinaatiojuoksua. Samalla jännitetään että kuinka täyteen jäähalli tänään saadaan. Ensimmäisen kerran kokoonnumme koppiin noin 40 minuuttia ennen peliä. Siellä käydään läpi tuttu game plan ja luodaan vähän henkeä. Taistelutahto on tämän vuoden Namikan yksi tärkeimmistä aseista.
Photo by Ville Vuorinen
Koppihetken jälkeen juostaan vähän aikaa lay-uppeja, heitetään, venytellään. Sitten vielä pikainen visiitti pukukoppiin, jossa saadaan viimeiset ohjeet päävalmentajalta ja sovitaan pelin ensimmäinen pelattava kuvio. Kentälle palatessamme jäähalli näyttää jo melkein täydeltä. Lahtelaisfanit toivottavatkin joukkueen tervetulleeksi äänekkäin huudoin. Hallin ilma tuntuu käsinkosketeltavan sähköiseltä. Ray Nixon aloittaa tutun donkkishownsa, kun kiihdytämme vauhtia viimeisiä lay up -kierroksia varten. Joukkueen fiilis näyttää energiseltä ja valmiilta.
Vielä ennen peliä esitellään joukkueiden kokoonpanot. Hallia ei pimennetä, joten maksimaalista fiilistelyä ei saada aikaan, mutta tuntuu silti hyvältä juosta kentälle yli 3000 fanin kannustaessa. Tällaisia hetkiä osuu suomalaisten koripalloilijoiden eteen vain aniharvoin.
Pelin ensimmäinen erä alkaa hermostuneesti. Vesa Mäkäläinen torjuu ensimmäisessä hyökkäyksessä Sami Lehtorannan fade away -heiton ja saa äänekkään yleisön heti mylvimään, mutta Lehtoranta kuittaa toisessa päässä torjumalla Jason Conleyn heiton. Sitten Kataja sortuu huonoihin heittoyrityksiin ja huolimattomiin pallon menetyksiin. Me pääsemme juoksemaan nopeita ja eroa alkaa tulla hiljalleen.
Joukkueemme esittää ensimmäisellä puoliajalla lähes täydellistä puolustuspelaamista. Katajan pallollista häiritään koko ajan iholla ja syöttölinjoja pelataan yli. Korin alla Vesku näyttää ehtivän jokaiseen palloon ja apupuolustukseen. Game plan näyttää toimivan aivan kuten ensimmäisessäkin pelissä. Kataja hakkaa päätään puolustusmuuriimme ja me juoksemme helppoja nopeita. Virtanen ja Blair tuskastuvat kovaan puolustukseen ja ottavat hölmöt virheet tönimällä hyökkäyspäässä puolustajiaan. Joensuu yrittää välillä paikkapuolustusta, mutta tänään meillä on liian hyvä fiilis päällä. Vapaita paikkoja löytyy ja pallot pelataan oikeiden pelaajien käsiin. Ensimmäisen puoliajan lopulla itse blogistikin pääsee piipahtamaan kentällä ja nappaa kouriinsa yhden hyökkäyslevypallon. Puoliajalle mennään murskaavassa 23 pisteen johtoasemassa. Joensuulaiset on jätetty ensimmäisen 20 minuutin aikana vain 19 pisteeseen.
Puoliajalla joukkue yrittää lähinnä rauhoitella mieliään. Toinen puoliaika on otettava vakavasti, sillä tällaisessa johtoasemassa on aina vaarana harhautua liian lepsuun peliin. Katajaa ei saa päästää enää takaisin peliin mukaan.
Joukkueemme uhkuu tänään todella vahvaa itseluottamusta, sillä toinen puoliaika aloitetaan siitä mihin ekalla jäätiin. Kataja ei onnistu vieläkään löytämään keinoja puolustuksemme rikkomiseksi. Valmentaja Toiviaisen ei juuri tarvitse ottaa edes aikalisiä, sillä lahtelaismoottori jyskyttää tänään tasaisen varmasti. Onnistujia löytyy laajalta rintamalta. Vain neljännen erän alussa tulee pieni notkahdus ja Toiviainen joutuu kutsumaan joukkueensa koolle aikalisälle. Aikalisän viesti on selvä: Asenne kuntoon ja nyt puolustetaan loppuun asti täysillä.
Jäähallin katossa roikkuvan jättiläistulostaulun kello käy meidän hyväksi. Joensuu ei ehdi saada rivejänsä kokoon ja lahtelaisvoitto näyttää hiljalleen varmistuvan. Pelin viimeiset viisi minuuttia kuluvat niin sanotun garbage timen merkeissä. Ottelu menee lähinnä pelailuksi ja molemmat joukkueet heittelevät vuorotellen hurlumhei-heittoja. Avainpelaajat otetaan vaihtoon, jotta lauantaina oltaisiin vielä freesinä.
Ottelun päättyessä tulostaululla komeilee hienot 80-64 voittolukemat. Tunnelma jäähallilla on uskomaton. Tyttöystävät, kaverit ja tutut ryntäävät kentälle onnittelemaan voittajia ja myös fanit saavat kiitosaplodit Namikan pelaajilta. Pelin jälkeen joukkue kokoontuu vielä yhteen vaihtopenkin ympärille. Toiviainen kehuu hetken joukkueen asennetta ja puolustusta, mutta muistuttaa sitten että pelit jatkuvat vielä. Mitään ei ole vielä voitettu.
Sitten tehdään lyhyt cool down ja loppuvenyttely, jutellaan tuttujen kanssa ja vastaillaan median edustajien kysymyksiin. Jokainen pelaaja valuu pukukoppiin omaan tahtiinsa. Minä saan lääkäriltä reseptin tulehduskipulääkkeitä varten, jalkapohjan jänne tuntuu pelin jälkeen polttavalta. Mutta kyllä sillä vielä nämä finaalit kahlataan.
Kopissa soitetaan tällä kertaa 70-luvun riehakkaita diskokipaleita. Vesala ja pikkuveljeni Sami ottavat vielä kopissa kisan kumpi vetää enemmän leukoja niskan taakse. Voittaja jää epäselväksi. Joukkueen tunnelma on lähes huipussaan, mutta jokainen tuntuu vielä aistivan, että töitä riittää yhä. Mäkäläisen Vesa muistuttaa pelin jälkeen, että toivottavasti kohtalo ei nyt enää aio kampittaa. Vesku viittaa siihen, että SM-sarjan historiassa mikään joukkue ei ole noussut voittoon 2-0 tappioasemasta. Namikan vireen ja hengen tuntien, minun on vaikea uskoa että sitä tapahtuisi tänäkään vuonna.
Pelin jälkeen käydään syömässä ja sitten lepäilemään. Perjantaina joukkue harjoittelee vielä aamutreenit, jonka jälkeen alkaa pitkä bussimatka Joensuuhun. Toivottavasti seuraavalla kerralla päästessäni blogin ääreen, minulla olisi jälleen jotain iloista kerrottavaa.
All photos by Ville Vuorinen.
Photo By Ville VuorinenAamu 9.00-12.00
Herätyskello hälyttää minut torstaiaamuna hereille tuttuun tapaan kello yhdeksän. Sää ulkona näyttää oikein hyvältä päivältä Katajan kaatamiseksi. Ylösnouseminen vie kuitenkin jo pitkän koripallouran tehneeltä mieheltä tavallista kauemmin, jäseniä kolottaa ja koko pudotuspelien ajan häirinnyt jalkapohjan jänteen tulehdus vihoittelee ikävästi. Pikkuveljeni Samin varmistussoitto, että olen varmasti hereillä ja tulemassa hakemaan hänet aamutreeneihin pakottaa kuitenkin lopulta nousemaan jalkeille. Treeneistä myöhästymisestä on määrätty sakko joukkueen kassaan ja haluan pitää sakkotilini nollilla kauden loppuun asti.
Joten muroja, jogurttia ja tuoremehua aamupalaksi, sitten harkkakamat kasaan ja treeneihin. Matkalla noukin kyytiin Samin lisäksi myös Jason Conleyn. Jason vaikuttaa aamulla yllättävän rennolta siihen nähden, että yleensä mies on ennen tärkeitä pelejä joukkueen pahimpia jännittäjiä. Autossa kuullaan tuttuun tyyliin Jasonin räppäystä ja veljesten kinastelua.
Aamutreenit ovat siis jäähallilla, johon joukkue on ehtinyt tutustua jo koko alkuviikon. Silti korit tuntuvat vielä hieman vierailta. Kovat raudat ja avara halli vaatiivat aikansa tottua. Itseäni haittaa erityisesti jäähallin kylmyys. Vaikka hallissa ei enää olekaan jäätä, on lämpötila huomattavasti Urkkia alhaisempi. Lämmittelyyn vaaditaan siis normaalia enemmän tempoa ja aikaa.
Kurtis Rice pistää aamutreenien ajaksi oman kokoelma-CD:nsä soimaan hallin stereoista, joten tunnin heittotreenit kuluvat tuoreimpien amerikkalaisten rap-biisien tahdissa. Erityisesti Ray Nixon näyttää syttyvän musiikin tuomaan tunnelmaan. Miehen aamutreenit kuluvat enimmäkseen tanssiliikkeitä väännellen ja biisien mukana räpätessä, mutta sellainen Ray on ollut koko kauden.
Valmentaja Toiviainen sanoo aamutreenien alkuun muutaman rohkaisevan sanan joukkueelle, jonka jälkeen jokainen saa käyttää tunnin vuoron miten parhaakseen näkee. Vesa Mäkäläinen ja Jari Vanttajakin ovat palanneet viikolla vaivanneen flunssansa jälkeen treeneihin. Useimmat pelaajat heittelevät kevyesti ja venyttelevät. Itse otan puoli tuntia heittoja kuljetuksesta ja venyttelen sitten parikymmentä minuuttia.
Aamutreenien loppupuolella touhu menee jälleen kerran heittokilpailuiksi, joita otetaan joka puolelta kenttää, keskiympyrästä, lattiamainosten kohdalta ja myös vaihtopenkiltä istuen. Toisessa päässä nuorin Pekkola eli Ville ja Erno Johansson ottavat toisistaan mittaa 1vs1 pelin muodossa. Mäkäläisen Vesa on koko kauden ajan hehkuttanut Ernon 1vs1 -taitoja ja kuuluttanut moneen kertaan että Ernoa ei voita kukaan. Tänä aamuna Ville näyttää kuitenkin pärjäävän hyvin ja peli menee tiukaksi, jolloin kaikkien huomio kääntyy tähän eeppiseen kaksinkamppailuun. Vesku huutelee kentän laidalta kannustushuutoja Ernolle. Me muut kannustamme Villeä.
Aivan pelin loppuhetkillä Vesku on jo innostunut lähes fanaattisuuden tasolle. Ville johtaa peliä ja Ernon legendaarinen häviö näyttää uhkaavalta. Pallo on Villellä, me muut huutelemme neuvoja. Juuri sillä hetkellä, kun Villen ratkaiseva heitto lähtee käsistä kolmosen kaaren takaa, Vesku sulkee silmänsä jännityksestä ja yrittää istuutua takaisin vaihtopenkille. Mies istahtaa kuitekin jollain ihmeen kaupalla ohitse ja samalla, kun Villen voittoheitto sujahtaa sisään, Vesku kaatuu tuolinsa kanssa rymisten selälleen hallin lattialle. Koko joukkue räjähtää nauruun, joka täyttää koko suuren jäähallin. Vesku manailee naama punaisena Ernon pelaamista ja uskoo kohtalon töytäisseen hänet kumoon Villen voiton takia. Tällaista meno on lahtelaisissa aamutreeneissä.
Joukkueen fiilis aamutreenien perusteella vaikuttaa siis hyvältä ja rennolta. Illan pelistä ei sen kummemmin puhuta, vaan jutut kiertelevät kaikissa muissa mahdollisissa aiheissa. Aamutreenien jälkeen joukkue suuntaa Urheilutalolle nauttimaan lounasta. Urkki-Cafen hyvä haltiatar ja koko joukkueen äitihahmo Jaana on jälleen kerran loihtinut perinteikkään pelipäivän nuudelikana-annoksen. Vanha namikalainen sanonta kuuluu, että hyvä lounas on jo puoli voittoa. Lahdessa se pitää usein paikkansa.
Iltapäivä 12.00-17.00
Peliä edeltävä iltapäivä kuluu yleensä rentoutuessa ja levätessä. Yritän olla ajattelematta liikaa illan peliä. Kaikki mahdollinen valmistautuminen on jo tehty, joten liika ajattelu saa aikaan vain hermostumista. Niinpä katselen yleensä ennen pelejä jonkin leffan ja otan hieman alle tunnin mittaiset päiväunet. Niin tälläkin kertaa. Finaalipäivä näyttää kuitenkin poikkeavan tavallisesta pelipäivästä, sillä puhelin käy koko ajan kuumana, kun kaverit ja tutut soittelevat viime hetken kuulumisia. Lippujakin pitää sumplia eri osoitteisiin. Kello kahdelta joudun pistämään koko puhelimen kiinni, että saisin hetken nukkua rauhassa. Lippujakaan ei ole enää jaettavaksi.
Kolmen maissa herään toista kertaa tänään herätyskelloon. Nyt nouseminen ei ole enää niin vaikeaa. Syön vähän välipalaa ja huomaan samalla, että pieni jännityksen tunne on nukkuessa hiipinyt vatsan pohjalle. Se on vain hyvä merkki. Siitä tietää, että illan ottelussa on kaikki pelissä.
Puoli viiden aikoihin käyn läpi tutun aktiivisen venyttelytuokioni. Sen päälle teen vielä kymmenen minuuttia kestävän rentoutumis- ja keskittymisharjoituksen. Vaikka oma panokseni on finaalipeleissä jäänyt toistaiseksi toivomaani pienemmäksi, se ei vähennä valmistautumistani peliin. Pidän huolen siitä, että olen valmis silloin kun joukkue tarvitsee apuani.
Viideltä nappaan pelikengät mukaan ja kävelen asuntoni eteen odottelemaan Samia, jonka pitäsi vuorostaan ottaa minut kyytiin. Ja sitten jäähallille. Autossa manaillaan vielä kerran sitä, että miksi finaalien otteluohjelma on suunniteltu näin huonosti. Ilmeisesti television sanelemana ensimmäisen ja toisen finaalin välillä on peräti viisi päivää. Me lahtelaiset olisimme mieluummin pelanneet pelit vaikka peräkkäisinä päivinä. Välipäivät antoivat Katajalle aivan liikaa aikaa yrittää keksiä uusia keinoja puolustuksemme rikkomiseksi.
Game Time 17.00-21.00
Pelicansin isossa pukukopissa raikuu räp-musiikki täysillä. Kopin keskellä oleva dexal-kone täytetään voimajuomalla ja kaikki pukevat kamojaan omaan tahtiin. Sponsoreilta on tullut myös yllättäviä lahjoja näin finaalien alla. Koko kauden poissaolollaan loistaneet lämmittelypaidat ilmestyvätkin nyt yhtäkkiä pukuhuoneen lattialle. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Mäkäläisen Veskulle tarjottiin vielä ennen peliä henkilökohtaista sponsorisopimusta. Se selittänee kaikille kummastelijoille miksi Veskun vasempaan käteen oli ilmestynyt valkoinen shooting-sleeve. Veskun huolena oli lähinnä se, että aiheuttaako uusi käsivaate huonoa onnea. Lopulta mies kuitenkin päätyy käyttämään sitä.
Alkulämmittely etenee normaalia rutiinia noudattaen. Aluksi vähän omaa aikaa heittämiselle ja pallotuntuman hakemiselle, sitten porukalla koordinaatiojuoksua. Samalla jännitetään että kuinka täyteen jäähalli tänään saadaan. Ensimmäisen kerran kokoonnumme koppiin noin 40 minuuttia ennen peliä. Siellä käydään läpi tuttu game plan ja luodaan vähän henkeä. Taistelutahto on tämän vuoden Namikan yksi tärkeimmistä aseista.
Photo by Ville VuorinenKoppihetken jälkeen juostaan vähän aikaa lay-uppeja, heitetään, venytellään. Sitten vielä pikainen visiitti pukukoppiin, jossa saadaan viimeiset ohjeet päävalmentajalta ja sovitaan pelin ensimmäinen pelattava kuvio. Kentälle palatessamme jäähalli näyttää jo melkein täydeltä. Lahtelaisfanit toivottavatkin joukkueen tervetulleeksi äänekkäin huudoin. Hallin ilma tuntuu käsinkosketeltavan sähköiseltä. Ray Nixon aloittaa tutun donkkishownsa, kun kiihdytämme vauhtia viimeisiä lay up -kierroksia varten. Joukkueen fiilis näyttää energiseltä ja valmiilta.
Vielä ennen peliä esitellään joukkueiden kokoonpanot. Hallia ei pimennetä, joten maksimaalista fiilistelyä ei saada aikaan, mutta tuntuu silti hyvältä juosta kentälle yli 3000 fanin kannustaessa. Tällaisia hetkiä osuu suomalaisten koripalloilijoiden eteen vain aniharvoin.
Pelin ensimmäinen erä alkaa hermostuneesti. Vesa Mäkäläinen torjuu ensimmäisessä hyökkäyksessä Sami Lehtorannan fade away -heiton ja saa äänekkään yleisön heti mylvimään, mutta Lehtoranta kuittaa toisessa päässä torjumalla Jason Conleyn heiton. Sitten Kataja sortuu huonoihin heittoyrityksiin ja huolimattomiin pallon menetyksiin. Me pääsemme juoksemaan nopeita ja eroa alkaa tulla hiljalleen.
Joukkueemme esittää ensimmäisellä puoliajalla lähes täydellistä puolustuspelaamista. Katajan pallollista häiritään koko ajan iholla ja syöttölinjoja pelataan yli. Korin alla Vesku näyttää ehtivän jokaiseen palloon ja apupuolustukseen. Game plan näyttää toimivan aivan kuten ensimmäisessäkin pelissä. Kataja hakkaa päätään puolustusmuuriimme ja me juoksemme helppoja nopeita. Virtanen ja Blair tuskastuvat kovaan puolustukseen ja ottavat hölmöt virheet tönimällä hyökkäyspäässä puolustajiaan. Joensuu yrittää välillä paikkapuolustusta, mutta tänään meillä on liian hyvä fiilis päällä. Vapaita paikkoja löytyy ja pallot pelataan oikeiden pelaajien käsiin. Ensimmäisen puoliajan lopulla itse blogistikin pääsee piipahtamaan kentällä ja nappaa kouriinsa yhden hyökkäyslevypallon. Puoliajalle mennään murskaavassa 23 pisteen johtoasemassa. Joensuulaiset on jätetty ensimmäisen 20 minuutin aikana vain 19 pisteeseen.
Puoliajalla joukkue yrittää lähinnä rauhoitella mieliään. Toinen puoliaika on otettava vakavasti, sillä tällaisessa johtoasemassa on aina vaarana harhautua liian lepsuun peliin. Katajaa ei saa päästää enää takaisin peliin mukaan.
Joukkueemme uhkuu tänään todella vahvaa itseluottamusta, sillä toinen puoliaika aloitetaan siitä mihin ekalla jäätiin. Kataja ei onnistu vieläkään löytämään keinoja puolustuksemme rikkomiseksi. Valmentaja Toiviaisen ei juuri tarvitse ottaa edes aikalisiä, sillä lahtelaismoottori jyskyttää tänään tasaisen varmasti. Onnistujia löytyy laajalta rintamalta. Vain neljännen erän alussa tulee pieni notkahdus ja Toiviainen joutuu kutsumaan joukkueensa koolle aikalisälle. Aikalisän viesti on selvä: Asenne kuntoon ja nyt puolustetaan loppuun asti täysillä.
Jäähallin katossa roikkuvan jättiläistulostaulun kello käy meidän hyväksi. Joensuu ei ehdi saada rivejänsä kokoon ja lahtelaisvoitto näyttää hiljalleen varmistuvan. Pelin viimeiset viisi minuuttia kuluvat niin sanotun garbage timen merkeissä. Ottelu menee lähinnä pelailuksi ja molemmat joukkueet heittelevät vuorotellen hurlumhei-heittoja. Avainpelaajat otetaan vaihtoon, jotta lauantaina oltaisiin vielä freesinä.
Ottelun päättyessä tulostaululla komeilee hienot 80-64 voittolukemat. Tunnelma jäähallilla on uskomaton. Tyttöystävät, kaverit ja tutut ryntäävät kentälle onnittelemaan voittajia ja myös fanit saavat kiitosaplodit Namikan pelaajilta. Pelin jälkeen joukkue kokoontuu vielä yhteen vaihtopenkin ympärille. Toiviainen kehuu hetken joukkueen asennetta ja puolustusta, mutta muistuttaa sitten että pelit jatkuvat vielä. Mitään ei ole vielä voitettu.
Sitten tehdään lyhyt cool down ja loppuvenyttely, jutellaan tuttujen kanssa ja vastaillaan median edustajien kysymyksiin. Jokainen pelaaja valuu pukukoppiin omaan tahtiinsa. Minä saan lääkäriltä reseptin tulehduskipulääkkeitä varten, jalkapohjan jänne tuntuu pelin jälkeen polttavalta. Mutta kyllä sillä vielä nämä finaalit kahlataan.
Kopissa soitetaan tällä kertaa 70-luvun riehakkaita diskokipaleita. Vesala ja pikkuveljeni Sami ottavat vielä kopissa kisan kumpi vetää enemmän leukoja niskan taakse. Voittaja jää epäselväksi. Joukkueen tunnelma on lähes huipussaan, mutta jokainen tuntuu vielä aistivan, että töitä riittää yhä. Mäkäläisen Vesa muistuttaa pelin jälkeen, että toivottavasti kohtalo ei nyt enää aio kampittaa. Vesku viittaa siihen, että SM-sarjan historiassa mikään joukkue ei ole noussut voittoon 2-0 tappioasemasta. Namikan vireen ja hengen tuntien, minun on vaikea uskoa että sitä tapahtuisi tänäkään vuonna.
Pelin jälkeen käydään syömässä ja sitten lepäilemään. Perjantaina joukkue harjoittelee vielä aamutreenit, jonka jälkeen alkaa pitkä bussimatka Joensuuhun. Toivottavasti seuraavalla kerralla päästessäni blogin ääreen, minulla olisi jälleen jotain iloista kerrottavaa.
All photos by Ville Vuorinen.
sunnuntai, 10. toukokuuta 2009
Valmiina Superjamiin?
Suomikoris on pitkään kaivannut nostetta lajille, joka on pienessä kotimaassamme jäänyt liian usein muiden lajien varjoon. Meidän suomalaisten sanotaan usein olevan urheiluhullua kansaa, mutta todellisuudessa me emme ole niinkään hulluna urheiluun, vaan kahjona menestykseen. Tai miten muuten on selitettävissä sellaiset tapaukset kuin muutaman vuoden takainen curling-buumi tai taannoinen salibandyn MM-kultahehkutus. Suomessa innostutaan siitä lajista, missä meidän pojat menestyvät maailmalla, oli kyseessä sitten kuinka pieni marginaalilaji tahansa. Siinä ei tietenkään sinällään ole mitään pahaa, mutta koripallo on ikävä kyllä jäänyt suomalaisen penkkiurheilukansan menestyksen janon takia usein sijaiskärsijän asemaan. Pienen Suomen menestys on nimittäin jäänyt maailmalla suurena lajina tunnetun koripallon saralla harmittavan vähäiseksi.
On siis varmaan turha tähdentää, kuinka suuren paikan edessä koko suomalainen koripallo on ensi syksynä pelattavien EM-karsintojen yhteydessä. Elokuussa pelataan pitkään aikaan (ellei jopa kautta aikojen) kaksi tärkeintä ottelua koko suomikoripalloilun historiassa. Vastaan astelee todellisia maailmanluokan tähtiä vilisevät Ranska ja Italia. Voitot näistä huippujoukkueista tietäsivät kisalippua EM-kisoihin ja varmasti koko vuoden 2009 suurinta suomalaista urheilutekoa.
Urakka ei tule olemaan missään nimessä helppo. Suomen mahdollisuuksiin tuskin uskoo maailmalla kovinkaan moni asiantuntija. Itse asiassa suomalaisten mahdollisuuksiin uskovia saattaa olla vaikea löytää edes omiemme joukoista. Kävi peleissä sitten miten tahansa, nämä kaksi ottelua tulevat joka tapauksessa olemaan merkittävä tapahtuma ja esiintymistilanne koko suomalaiselle koripalloilulle.
Olen tässä blogissa usein peräänkuuluttanut markkinoinnin ja viestinnän merkitystä koko lajin suosion näkökulmasta. Elokuun EM-karsintaottelut tarjoavatkin mitä parhaimmat mahdollisuudet Koripalloliitolle paistatella hetki koko kotimaisen median valokeilassa. Näistä peleistä on otettava irti kaikki mahdollinen hyöty. Liitossa onkin näköjään oltu hyvissä ajoin liikkeellä elokuun huippuotteluiden markkinoinnissa. Liiton internetsivuille ilmestyi hiljaittain näyttävä mainosjuliste, joka julistaa isoin kirjaimin "Superjam" nimellä kulkevaa tapahtumaa. Mainoksen iskulause tavoittelee niin ikään rumpukoneen pärinän tavoin suuren koripallotapahtuman tunnelmaa: "Suomi matkalla EM-kisoihin showssa, jota ei ole ennen Suomessa koettu!"
Vaikka en ehkä itse olisi ollut ensimmäisten joukossa nimeämässä tapahtumaa juuri Superjammiksi, niin koko mainoskampanja osoittaa kuitenkin että yritystä ja ajatusta ainakin löytyy. Julisteessa mainitaan myös tapatuman muut vetonaulat eli vastustajien puolelta löytyvät NBA-tähdet sekä tapahtuman yhteydessä esiintyvät Extreme Duudsonit ja Crazy Dunkerssit. Kaikesta päätellen liitossa ollaan hyvässä vauhdissa ja toivon mukaan saamme elokuussa nauttia ison maailman tyyliin järjestetystä koripallotapahtumasta.
Toivottavasti liiton mainoskampanjaan on löytynyt myös tarpeeksi resursseja, että hienot julisteet löytävät tiensä tärkeimpien lehtiemme sivuille ja kadunvarsimainoksiksi. Myös urheilumediaa, niin lehtiä kuin televisiotakin, on lobattava ja hiillostettava, jotta suuri tapahtumamme saa ansaitsemansa maksimaalisen näkyvyyden ja ennakkohehkutuksen. En jaksa lukea enää yhtään sivua joka vuonna järjestettävistä b-luokan lätkäkisoista. (Okei, myönnetään, en kyllä jaksanut lukea yhtään sivua tänäkään vuonna.)
Yksi pieni pelko mieleeni kuitenkin hiipii tulevien tärkeiden otteluiden näkökulmasta. Osaako Suomen penkkiurheilukansa sittenkään arvostaa tarpeeksi tätä tarjolla olevaa koripalloherkkua? Luotan kyllä siihen, että kaikki koripallon ystävät osaavat antaa arvonsa tälle Superjam-showlle, mutta entä lajia vähemmän seuraavat, ne lätkäfanit, ne salibandyn hehkuttajat, ne curlingista innostuneet. Pahoin pelkään, että nämä kaksi hienoa ottelua ei vielä riitä synnyttämään koripallobuumia meissä suomalaisissa. Itse asiassa siihen tuskin riittäisi kunnolla edes voitot näistä kahdesta eurooppalaisesta huippumaasta. Tavallinen suomalainen menestystä kaipaava penkkiurheilija toteaisi varmaankin vain, että: "Kiva juttu, mutta vastahan tässä on kisapaikka saavutettu. Hehkutetaan sitten lisää, kun pojat tuovat kisoista jonkin sortin mitalin tuliasiksi."
Tämän viikon blogikysymyksessä kysyn aiheeseen liittyen: Uskotko Suomen mahdollisuuksiin EM-karsinnoissa?
- Ei mitään toivoa. Italia ja Ranska ovat aivan eri tasolla.
- Eiköhän Suomi pystyy tarjoamaan ainakin kunnon vastuksen näille mahtimaille.
- Uskon. Suomi tulee vielä kyykyttämään NBA-tähtiä.
On siis varmaan turha tähdentää, kuinka suuren paikan edessä koko suomalainen koripallo on ensi syksynä pelattavien EM-karsintojen yhteydessä. Elokuussa pelataan pitkään aikaan (ellei jopa kautta aikojen) kaksi tärkeintä ottelua koko suomikoripalloilun historiassa. Vastaan astelee todellisia maailmanluokan tähtiä vilisevät Ranska ja Italia. Voitot näistä huippujoukkueista tietäsivät kisalippua EM-kisoihin ja varmasti koko vuoden 2009 suurinta suomalaista urheilutekoa.
Urakka ei tule olemaan missään nimessä helppo. Suomen mahdollisuuksiin tuskin uskoo maailmalla kovinkaan moni asiantuntija. Itse asiassa suomalaisten mahdollisuuksiin uskovia saattaa olla vaikea löytää edes omiemme joukoista. Kävi peleissä sitten miten tahansa, nämä kaksi ottelua tulevat joka tapauksessa olemaan merkittävä tapahtuma ja esiintymistilanne koko suomalaiselle koripalloilulle.
Olen tässä blogissa usein peräänkuuluttanut markkinoinnin ja viestinnän merkitystä koko lajin suosion näkökulmasta. Elokuun EM-karsintaottelut tarjoavatkin mitä parhaimmat mahdollisuudet Koripalloliitolle paistatella hetki koko kotimaisen median valokeilassa. Näistä peleistä on otettava irti kaikki mahdollinen hyöty. Liitossa onkin näköjään oltu hyvissä ajoin liikkeellä elokuun huippuotteluiden markkinoinnissa. Liiton internetsivuille ilmestyi hiljaittain näyttävä mainosjuliste, joka julistaa isoin kirjaimin "Superjam" nimellä kulkevaa tapahtumaa. Mainoksen iskulause tavoittelee niin ikään rumpukoneen pärinän tavoin suuren koripallotapahtuman tunnelmaa: "Suomi matkalla EM-kisoihin showssa, jota ei ole ennen Suomessa koettu!"
Vaikka en ehkä itse olisi ollut ensimmäisten joukossa nimeämässä tapahtumaa juuri Superjammiksi, niin koko mainoskampanja osoittaa kuitenkin että yritystä ja ajatusta ainakin löytyy. Julisteessa mainitaan myös tapatuman muut vetonaulat eli vastustajien puolelta löytyvät NBA-tähdet sekä tapahtuman yhteydessä esiintyvät Extreme Duudsonit ja Crazy Dunkerssit. Kaikesta päätellen liitossa ollaan hyvässä vauhdissa ja toivon mukaan saamme elokuussa nauttia ison maailman tyyliin järjestetystä koripallotapahtumasta.
Toivottavasti liiton mainoskampanjaan on löytynyt myös tarpeeksi resursseja, että hienot julisteet löytävät tiensä tärkeimpien lehtiemme sivuille ja kadunvarsimainoksiksi. Myös urheilumediaa, niin lehtiä kuin televisiotakin, on lobattava ja hiillostettava, jotta suuri tapahtumamme saa ansaitsemansa maksimaalisen näkyvyyden ja ennakkohehkutuksen. En jaksa lukea enää yhtään sivua joka vuonna järjestettävistä b-luokan lätkäkisoista. (Okei, myönnetään, en kyllä jaksanut lukea yhtään sivua tänäkään vuonna.)
Yksi pieni pelko mieleeni kuitenkin hiipii tulevien tärkeiden otteluiden näkökulmasta. Osaako Suomen penkkiurheilukansa sittenkään arvostaa tarpeeksi tätä tarjolla olevaa koripalloherkkua? Luotan kyllä siihen, että kaikki koripallon ystävät osaavat antaa arvonsa tälle Superjam-showlle, mutta entä lajia vähemmän seuraavat, ne lätkäfanit, ne salibandyn hehkuttajat, ne curlingista innostuneet. Pahoin pelkään, että nämä kaksi hienoa ottelua ei vielä riitä synnyttämään koripallobuumia meissä suomalaisissa. Itse asiassa siihen tuskin riittäisi kunnolla edes voitot näistä kahdesta eurooppalaisesta huippumaasta. Tavallinen suomalainen menestystä kaipaava penkkiurheilija toteaisi varmaankin vain, että: "Kiva juttu, mutta vastahan tässä on kisapaikka saavutettu. Hehkutetaan sitten lisää, kun pojat tuovat kisoista jonkin sortin mitalin tuliasiksi."
Tämän viikon blogikysymyksessä kysyn aiheeseen liittyen: Uskotko Suomen mahdollisuuksiin EM-karsinnoissa?
- Ei mitään toivoa. Italia ja Ranska ovat aivan eri tasolla.
- Eiköhän Suomi pystyy tarjoamaan ainakin kunnon vastuksen näille mahtimaille.
- Uskon. Suomi tulee vielä kyykyttämään NBA-tähtiä.
torstai, 7. toukokuuta 2009
Lisää pudotuspelejä?
Korisliigassa playoffs -sarjat pelataan paras viidestä systeemillä, eli mestaruuteen vaaditaan kolme voittoa. Monet "koripalloasiantuntijat" ovat kuitenkin sitä mieltä, että Korisliigassa olisi ehdottomasti siirryttävä tulevina vuosina NBA:sta ja jääkiekon SM-liigasta tuttuun käytäntöön eli paras seitsemästä systeemiin, jossa parempi joukkue tarvitsee sarakkeeseensa neljä voittoa.
Nykyistä kolmen voiton systeemiä syytellään erityisesti siitä, että se kasaa liikaa paineita kotiedun omaavalle joukkueelle. Mikäli siis vierasjoukkue onnistuu ensimmäisessä kamppailussa kaappaamaan kotiedun itselleen, on se monien mielestä niin sanotusti jo toinen jalka voitto-oven välissä, sillä seuraavaksi se saa puolustaa ryöstämäänsä voittoaan omassa kotisalissa ja on näin ollen hyvin vahvoilla koko sarjan voittajaksi. Tämä ajattelumalli sopii tietysti meille lahtelaisille nyt hyvin, sillä finaalipelit alkavat lauantaina Joensuussa. Honkaa vastaan onnistuimme jo tässä arvokkaassa kotiedun ryöstössä.
Monien "asiantuntijoiden" mielestä oikea systeemi pelata paras seitsemästä -pudotuspelit olisivat 2-2-1-1-1, eli molemmat joukkueet pelaisivat ensin kaksi ottelua putkeen kotonaan ja sitten loppusarja ratkaistaisiin vuorotellen omissa saleissa pelattavissa peleissä. Tätä systeemiä on perusteltu myös sillä, että kolmen voiton -sarjassa onnenkantamoisella on sittenkin vielä liikaa vaikutusta kahden tasaväkisen joukkueen ottaessa mittaa toisistaan. Neljää voittoa ei kuulemma pysty mikään joukkue ottamaan edes hyvällä onnella.
Ottamatta kantaa näihin hyväonni -perusteluihin, olen itse kuitenkin samaa mieltä siitä, että Korisliigassa olisi ehdottomasti muutettava pudotuspelikäytäntöä. Paras seitsemästä -systeemi olisi mielestäni otettava käyttöön viimeistään välierävaiheessa ja juuri edellä kuvaillulla rytmityksellä. Koripallossa ja Korisliigassa näyttäisi kotiedulla olevan jostain kumman syystä poikkeuksellisen paljon merkitystä, ja tämä neljän voiton pelirytmitys pitää mielestäni koti- ja vieraspelaamisen sopivasti tasapainossa.
Välierävaiheessa käyttöön otettava paras seitsemästä -systeemi lisäisi tietenkin automaattisesti pelien määrää, mahdollisesti jopa kahdeksalla ottelulla (3-0, 3-0 vs. 4-3, 4-3). Mutta toisaalta, miksei saman tien vähennettäisi jonkun verran pelejä ylipitkästä runkosarjasta ja pelattaisiin sen sijaan enemmän niitä kaikkien odottamia ratkaisupelejä. Yleisökin syttyy huomattavasti paremmin pudotuspeleihin kuin marraskuun pimeydessä pelattaviin arki-ilta peleihin, joten ratkaisun pitäisi hyödyttää myös seuroja, etenkin kun loppuunmyytyihin playoffs -peleihin on ollut tapana vielä nostaa jonkin verran lippujen hintoja. Jos siis fanit tykkäävät, pelaajat tykkäävät ja vieläpä seuratkin hyötyvät, niin kyseessä ei nähdäkseni voi olla kuin niin sanottu legendaarinen win-win -tilanne.
Mutta mitä mieltä te olette arvon lukijat: Pitäisikö Korisliigan pudotuspelien määrää lisätä?
- Ehdottomasti, 4 voittoa käyttöön heti ensi kaudella
- Ei, nykyinen käytäntö on hyvä, 3 voittoa riittää
- Mieluusti, mutta siinä tapauksessa runkosarjaa on lyhennettävä
Nykyistä kolmen voiton systeemiä syytellään erityisesti siitä, että se kasaa liikaa paineita kotiedun omaavalle joukkueelle. Mikäli siis vierasjoukkue onnistuu ensimmäisessä kamppailussa kaappaamaan kotiedun itselleen, on se monien mielestä niin sanotusti jo toinen jalka voitto-oven välissä, sillä seuraavaksi se saa puolustaa ryöstämäänsä voittoaan omassa kotisalissa ja on näin ollen hyvin vahvoilla koko sarjan voittajaksi. Tämä ajattelumalli sopii tietysti meille lahtelaisille nyt hyvin, sillä finaalipelit alkavat lauantaina Joensuussa. Honkaa vastaan onnistuimme jo tässä arvokkaassa kotiedun ryöstössä.
Monien "asiantuntijoiden" mielestä oikea systeemi pelata paras seitsemästä -pudotuspelit olisivat 2-2-1-1-1, eli molemmat joukkueet pelaisivat ensin kaksi ottelua putkeen kotonaan ja sitten loppusarja ratkaistaisiin vuorotellen omissa saleissa pelattavissa peleissä. Tätä systeemiä on perusteltu myös sillä, että kolmen voiton -sarjassa onnenkantamoisella on sittenkin vielä liikaa vaikutusta kahden tasaväkisen joukkueen ottaessa mittaa toisistaan. Neljää voittoa ei kuulemma pysty mikään joukkue ottamaan edes hyvällä onnella.
Ottamatta kantaa näihin hyväonni -perusteluihin, olen itse kuitenkin samaa mieltä siitä, että Korisliigassa olisi ehdottomasti muutettava pudotuspelikäytäntöä. Paras seitsemästä -systeemi olisi mielestäni otettava käyttöön viimeistään välierävaiheessa ja juuri edellä kuvaillulla rytmityksellä. Koripallossa ja Korisliigassa näyttäisi kotiedulla olevan jostain kumman syystä poikkeuksellisen paljon merkitystä, ja tämä neljän voiton pelirytmitys pitää mielestäni koti- ja vieraspelaamisen sopivasti tasapainossa.
Välierävaiheessa käyttöön otettava paras seitsemästä -systeemi lisäisi tietenkin automaattisesti pelien määrää, mahdollisesti jopa kahdeksalla ottelulla (3-0, 3-0 vs. 4-3, 4-3). Mutta toisaalta, miksei saman tien vähennettäisi jonkun verran pelejä ylipitkästä runkosarjasta ja pelattaisiin sen sijaan enemmän niitä kaikkien odottamia ratkaisupelejä. Yleisökin syttyy huomattavasti paremmin pudotuspeleihin kuin marraskuun pimeydessä pelattaviin arki-ilta peleihin, joten ratkaisun pitäisi hyödyttää myös seuroja, etenkin kun loppuunmyytyihin playoffs -peleihin on ollut tapana vielä nostaa jonkin verran lippujen hintoja. Jos siis fanit tykkäävät, pelaajat tykkäävät ja vieläpä seuratkin hyötyvät, niin kyseessä ei nähdäkseni voi olla kuin niin sanottu legendaarinen win-win -tilanne.
Mutta mitä mieltä te olette arvon lukijat: Pitäisikö Korisliigan pudotuspelien määrää lisätä?
- Ehdottomasti, 4 voittoa käyttöön heti ensi kaudella
- Ei, nykyinen käytäntö on hyvä, 3 voittoa riittää
- Mieluusti, mutta siinä tapauksessa runkosarjaa on lyhennettävä
maanantai, 4. toukokuuta 2009
Täynnä Tarmoa
Kävin vihdoin ja viimein katsomassa elokuvateatterilevityksessä viime viikonloppuna aloittaneen dokumentin Täynnä Tarmoa. Koripallokansaa kohahduttanut ja näyttävästi mediatilaa saanut dokumentti oli ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka tietenkin näin koripalloihmisenä muutamat tragikoomiset tilanteet saivat aikaan melko ristiriitaisiakin tunteita. Aina ei tiennyt olisiko tapahtumille pitänyt itkeä vaiko nauraa. Jälleen kerran vanha sanonta: "Julkisuutta se on huonokin julkisuus" pistää mietityttämään asian todellista luonnetta.
Dokumentti liippasi erityisen läheltä itseäni, sillä dokumentin kohteena ollut seura, Porvoon Tarmo, oli tunnetusti minun edellinen seurani ennen paluutani Namika Lahteen. Dokumentissa vilahtelikin paljon tuttuja naamoja ja muutamaan otteeseen kiitin kyllä onneani, etten itse vielä pelannut Tarmossa kyseisellä kaudella.
Mitä itse dokumenttiin tulee, niin uskoisin, että se ei niinkään kerro pelkästään suomalaisesta koripallotoiminnasta, vaan urheiluun liittyvästä yhdistystoiminnasta ylipäänsä. Vastaavanlaisia suuria suunnitelmia ja heikkoa toteutusta löytyy varmasti myös muiden lajien puolelta. Tietysti seassa on varmasti myös aimo annos silkkaa epäonnea.
Niin kuin elämässä yleensä tapahtuu, tarinan lopputulos sanelee lopulta ne mielleyhtymät jonka dokumentti saa ylleen. Tarmon tämän vuoden talousongelmien valossa dokumentti näyttäytyy luonnollisesti hullunkurisena tragikomediana siitä kuinka asioita ei pitäisi tehdä. Toisaalta, jos Tarmo olisi sattunut voittamaan kyseisellä kaudella mestaruuden, tarinaa oltaisiin katsottu hauskana menestyskertomuksena siitä kuinka elämässä pitää uskaltaa unelmoida isoista asioista.
Tarmon tiedetyt ongelmat eivät tietenkään poista itse dokumentin arvoa. Nostan ehdottomasti hattua dokumentin ohjaajalle Oskari Pastilalle, joka osui kameroineen paikalle Porvooseen juuri oikeaan aikaan. Materiaali on kieltämättä erittäin hedelmällistä. Dokumentin läpi virtaa eräänlaista amerikkalaista hullunrohkeaa elämänasennetta, joka kannustaa unelmoimaan suurista asioista, vaikka realiteetit ja käytettävissä olevat taidot ja resurssit eivät kaiken järjen mukaan millään täsmää.
Saavuin itse Porvooseen pelaamaan tämän dokumentoidun kauden jälkeen, jolloin seurassa oli meneillään voimakas uudistusliike. Tarmon toimintaan lähti mukaan paljon uusia tekijöitä ja vireillä oli todellista muutoksen makua. Ilmeisesti dokumentin ajoista oli seurassa otettu opiksi, sillä vastaavanlaisiin ylilyönteihin ja hankaluuksiin ei minun aikanani enää törmätty. Itse asiassa ensimmäinen vuoteni Tarmossa sujui erittäin mallikkaasti ja minulle jäi Tarmosta seurana erittäin positiivinen kuva. Ikävä kyllä tällä kaudella seuran tunnetut talousvaikeudet romuttivat sitten kaikki vireille laitetut suunnitelmat ja Tarmo päätyi lopulta hakemaan uutta vauhtia divisioonatasolta. En itse tiedä Tarmon taloudellisesta tilanteesta sen enempää, mutta tuskin tuo dokumentissa kuvattu kausi ainakaan auttoi yhtään tämän kauden Tarmon taloustilannetta.
Kaikesta nähdystä huolimatta sympatiani ovat ilman muuta täysin Tarmon puolella. Seura on täynnä hyviä ihmisiä ja toivon todella, että porvoolaiset eivät lannistu tästä negatiivisesta huomiosta ja yhdestä penkin alle menneestä kaudesta. Toivon, että Porvoosta löytyy vielä sitä kaivattua tarmoa ja joukkue nähtäisiin lähivuosina jälleen Korisliigassa. Kuten lähtiessäni Porvoosta viime joulukuussa totesin, autan mielelläni seuraa jatkossakin mikäli tulevaisuus vain tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Itse dokumentti on aiheena ajankohtainen, sillä erilaisia taloudellisia ongelmia on ollut tänä vuonna usealla urheiluseuralla eikä pelkästään koripallon parissa. Siinä mielessä dokumentti toimii myös eräänlaisena varoituksena ja opetusfilminä. Urheiluseurojen on syytä rakentaa toimintansa pitkäjänteisellä suunnittelulla eikä kuvainnollisesti sanottuna oikotietä onneen löydy pikavippien kautta.
Dokumentti liippasi erityisen läheltä itseäni, sillä dokumentin kohteena ollut seura, Porvoon Tarmo, oli tunnetusti minun edellinen seurani ennen paluutani Namika Lahteen. Dokumentissa vilahtelikin paljon tuttuja naamoja ja muutamaan otteeseen kiitin kyllä onneani, etten itse vielä pelannut Tarmossa kyseisellä kaudella.
Mitä itse dokumenttiin tulee, niin uskoisin, että se ei niinkään kerro pelkästään suomalaisesta koripallotoiminnasta, vaan urheiluun liittyvästä yhdistystoiminnasta ylipäänsä. Vastaavanlaisia suuria suunnitelmia ja heikkoa toteutusta löytyy varmasti myös muiden lajien puolelta. Tietysti seassa on varmasti myös aimo annos silkkaa epäonnea.
Niin kuin elämässä yleensä tapahtuu, tarinan lopputulos sanelee lopulta ne mielleyhtymät jonka dokumentti saa ylleen. Tarmon tämän vuoden talousongelmien valossa dokumentti näyttäytyy luonnollisesti hullunkurisena tragikomediana siitä kuinka asioita ei pitäisi tehdä. Toisaalta, jos Tarmo olisi sattunut voittamaan kyseisellä kaudella mestaruuden, tarinaa oltaisiin katsottu hauskana menestyskertomuksena siitä kuinka elämässä pitää uskaltaa unelmoida isoista asioista.
Tarmon tiedetyt ongelmat eivät tietenkään poista itse dokumentin arvoa. Nostan ehdottomasti hattua dokumentin ohjaajalle Oskari Pastilalle, joka osui kameroineen paikalle Porvooseen juuri oikeaan aikaan. Materiaali on kieltämättä erittäin hedelmällistä. Dokumentin läpi virtaa eräänlaista amerikkalaista hullunrohkeaa elämänasennetta, joka kannustaa unelmoimaan suurista asioista, vaikka realiteetit ja käytettävissä olevat taidot ja resurssit eivät kaiken järjen mukaan millään täsmää.
Saavuin itse Porvooseen pelaamaan tämän dokumentoidun kauden jälkeen, jolloin seurassa oli meneillään voimakas uudistusliike. Tarmon toimintaan lähti mukaan paljon uusia tekijöitä ja vireillä oli todellista muutoksen makua. Ilmeisesti dokumentin ajoista oli seurassa otettu opiksi, sillä vastaavanlaisiin ylilyönteihin ja hankaluuksiin ei minun aikanani enää törmätty. Itse asiassa ensimmäinen vuoteni Tarmossa sujui erittäin mallikkaasti ja minulle jäi Tarmosta seurana erittäin positiivinen kuva. Ikävä kyllä tällä kaudella seuran tunnetut talousvaikeudet romuttivat sitten kaikki vireille laitetut suunnitelmat ja Tarmo päätyi lopulta hakemaan uutta vauhtia divisioonatasolta. En itse tiedä Tarmon taloudellisesta tilanteesta sen enempää, mutta tuskin tuo dokumentissa kuvattu kausi ainakaan auttoi yhtään tämän kauden Tarmon taloustilannetta.
Kaikesta nähdystä huolimatta sympatiani ovat ilman muuta täysin Tarmon puolella. Seura on täynnä hyviä ihmisiä ja toivon todella, että porvoolaiset eivät lannistu tästä negatiivisesta huomiosta ja yhdestä penkin alle menneestä kaudesta. Toivon, että Porvoosta löytyy vielä sitä kaivattua tarmoa ja joukkue nähtäisiin lähivuosina jälleen Korisliigassa. Kuten lähtiessäni Porvoosta viime joulukuussa totesin, autan mielelläni seuraa jatkossakin mikäli tulevaisuus vain tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Itse dokumentti on aiheena ajankohtainen, sillä erilaisia taloudellisia ongelmia on ollut tänä vuonna usealla urheiluseuralla eikä pelkästään koripallon parissa. Siinä mielessä dokumentti toimii myös eräänlaisena varoituksena ja opetusfilminä. Urheiluseurojen on syytä rakentaa toimintansa pitkäjänteisellä suunnittelulla eikä kuvainnollisesti sanottuna oikotietä onneen löydy pikavippien kautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
